14.11.2017

Jännittää ihan sikana. Tärisen koko matkan ajaessani. Tärisen koko matkan kävellessäni parkista terveyskeskukseen. Tärisen vielä enemmän istuessani vastaanoton aulassa. Olisin tahtonut jonkun mukaani. Että joku istuisi kanssani odotushuoneessa, saisi ehkä jännitykseni lieventymään, juttelisi. Olisin kaivannut jotakuta seuraksi, tueksi ja turvaksi. Muttei minulla ole ketään, jota pyytää. En ole syömishäiriöstäni puhunut juuri kellekään. Vain siskoni ja mieheni tietävät. On minulla läheisiä ystäviä, mutten ole silti heille kertonut. Hävettää liikaa. Enkä halua heidän suhtautuvan minuun eri tavalla kuin nyt. En halua heidän säälivän minua tai pitävän minua ällöttävänä. Pelkään toisten tuomitsevan. Pelkään, etteivät he ymmärrä eivätkä osaisi sanoa mitään. Tilanteesta tulisi kiusallinen. Jokaisesta tapaamisesta, jolloin näemme ruokailun merkeissä, tulisi kiusallista.

Täällä minä siis istun yksin. Siskoani en viitsinyt mukaani pyytää. Hänellä on lapsetkin hoidettavana. Muutakin tekemistä. Ja mieheni jäi nukkumaan. Nukkukoot. Pyysin häneltä eilen kyydin lääkäriin. Tiesi lääkäriajastani. Tiesi, että minua jännittää. Mutta hän jäi nukkumaan. En minä enää viitsinyt mukaani pyytää. Olkoot. Kai minä pärjään yksinkin. Pärjättävähän se on.

Lääkäri on mukavan oloinen. Nuori nainen, ehkä kolmenkymmenen. Hänelle on yllättävän helppo puhua. Ei vähättele. Ei tuomitse. Kyselee. Mitä tavallisesti syön, kuinka paljon. Mitä syön silloin, kun ahmin ja oksennan. Liikunko. Mitä ajattelen omasta vartalostani. Punnitsenko itseäni usein. Huimaako minua joskus. Ovatko kuukautiseni olleet kauan poissa. Olenko puhunut syömishäiriöstäni jollekin. Onko minulla ketään jolle puhua. Kuinka kauan tätä on jatkunut, milloin tilanne on pahentunut. Osaanko sanoa millaisissa tilanteissa alan ahmimaan. Mikä sen laukaisee. Miksi oksennan. Mikä sai minut hakemaan apua. Vastailen rehellisesti. En kaunistele totuutta. Kertominen tuntuu ensin vaikealta, mutta lääkärin välittävä ja tuomitsematon olemus tekee kertomisesta vähitellen helpompaa.

Lääkäri mittaa verenpaineeni ja kuuntelee sydäntä ja keuhkoja. Hän punnitsee minut. Kysyy, miten painoni nyt on käyttäytynyt, minkä verran olen painanut. ”Vaihtelee 46-48 kilon välillä”, vastaan. ”Miltä tämä 48 kiloa nyt kuulostaa?” ”Kauheen isolta.” ”Niin. Ei se ole. Se on tosi vähän. Painoindeksisi on 17.” Tiedän sen, järjellä ajateltuna. Mutta se tuntuu isolta. Liian painavalta. Olen paljon tyytyväisempi vaa`an näyttäessä 46. Aamupainoni määrittelee hyvin paljon, miltä minusta sinä päivänä tuntuu. Onko oloni ihan ok vai todella lihava, turvonnut, eivätkä vaatteet istu päälle. Vaa`an lukema määrittelee kehonkuvani. Painoindeksiin en usko. Onhan minulla nyt rasvaa ympärilläni. Painoindeksikäyrät valehtelevat. Kerron tämän lääkärillenikin.

Saan lähetteen verikokeelle ja sydänfilmiin. Tarkistetaan ensin, että kaikki on kunnossa. Ettei tuloksissa ole mitään hälyttävää. Sen jälkeen lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen erikoissairaanhoidon psykoterapiaan. Siellä pyritään muokkaamaan minäkuvaani ja pureutumaan taustalla oleviin ongelmiin. Siellä saan kuuntelu ja keskusteluapua, jota minulla ei tällä hetkellä ole. Kutsu psykoterapiaan tulee postitse.

Toivon terapian auttavan. Että sieltä oikeasti löytyvät ne keinot, millä saan muutettua kehonkuvaani. Millä vihdoin näkisin peilistä sen, minkä muutkin näkevät. Milloin mieleni ei enää sano ”olet lihava, laihduta, et kelpaa, olet ruma, olet liian iso, älä syö niin paljon”. En vain tiedä, miten tämä ikinä olisi mahdollista. Miten joku keskustelu voi muuttaa mitään? Mutta toivon silti. Ainakin olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Olen myöntänyt ongelman, myöntänyt tarvitsevani apua ja vihdoin myös hakenut sitä. Toivottavasti tästä alkaa matkani paranemiseen.