Tänään olin verikokeella ja sydänfilmissä, jonne lääkäri
minulle lähetteen laittoi. Labratilat olivat muuttuneet enkä tiennyt mihin
mennä. Laboratoriokyltti luki kahteen eri suuntaan. Toisesta suunnasta lasiovet
aukesivat hoitajan kävellessä ulos niistä. Meinasin mennä samasta ovesta
sisään. ”Mihis sinä olet menossa”, hoitaja töksäytti vihaisesti. ”Labraan”,
vastaan. ”Istut siihen sitten odottamaan”, hän sanoo edelleen yhtä vihaisella
äänelle osoittaen takanani olevia penkkejä. Ei nyt niin tyly olisi tarvinnut
olla. Mistä minä tietäisin mihin saa mennä ja mihin ei, jos tilat ovat
muuttuneet ja ovet avautuvat tuosta noin vain.Toivon, etten joudu hänen vastaanotolleen.
Nuori hoitaja kutsuu minua. Huh, ei tuo kärttyinen vanhahko hoitsu. Verikokeenkin otto käy tällä kertaan todella helposti.
Verta otetaan monta putkellista, varmaan kymmenen, mutta yksi pisto riittää.
Sydänfilmiin mennessäni hoitaja ohjaa minut huoneeseen,
pieneen koppiin, muistuttaa hieman jonkun kämäsen kuntosalin pukuhuonetta. Hän
ohjeistaa minua lukitsemaan oven, riisumaan nilkat paljaiksi ja yläosa kokonaan
paljaaksi, istumaan odottamaan, että toisesta ovesta hoitaja tulee minut kutsumaan
sisään. Siinä minä sitten istun tissit paljaana pienessä kopissa odottaen jonkun
avaavan oven. Onpa koominen tunne. Tekisi mieli nostaa kädet tissien peitoksi.
Sydänfilmissä ei kauan mennyt. Se oli nopeasti ohi, pääsin pukemaan
ja lähtemään kotiin. Nyt vuorossa on vain odottelua. Odotan, kuuluuko
lääkäristä jotain, ovatko kaikki arvoni kunnossa. Odotan kutsua
psykoterapeutille. Nyt en voi tehdä oikeastaan mitään. Vain odottaa. Se
turhauttaa minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti