Vaikka häpeän enkä tahdo puhua syömishäiriöstäni, arastelen
aihetta, en tahdo, että syömisiini kiinnitetään huomiota, rohkaistuin ja hain
viimein apua. Soitin tänään terveyskeskukseen. Nuorehkolta kuulostava nainen
puhelimessa oli todella ystävällinen. Kyseli tietysti, mutta myös kuunteli.
Hänellä ei ollut mikään kiire päästä eroon minusta, ottaa seuraavaa asiakasta
vaan hän keskusteli kanssani ihan rauhassa, antoi minun puhua, kuunteli ja
kuulosti välittävältä. Hän yritti löytää minulle lääkäriaikaa mahdollisimman
pian. Kysyi, tahtoisinko puhua miehelle vai naiselle. ”Naiselle”, vastasin. Löysi
kaksi naislääkäriä. Tahtoisinko nuoremman vai vanhemman. ”Nuoremman kiitos, jos
vain mahdollista.” Jotenkin uskon nuoremmalle olevan helpompi puhua. En tiedä,
ehkei näin ole, mutta tuntuu ettei nuorempi olisi niin tuomitsevainen, olisi
ymmärtäväisempi. Vanhemmasta naisesta minulle tulisi olo, että hän vähättelisi
sairauttani. Käskisi vain syödä enemmän, olla kuitenkaan ahmimatta ja
oksentamatta. Lykkäisi minulle jonkin ruokaympyräkuvan. Vaikka kyllä minä
tiedän, miten kuuluu syödä. Vaikeampaa vain on noudattaa sitä. Kyse ei ole
tiedon puutteesta. Kyse taitaa olla korvieni välissä, vääristyneen kehonkuvan
syytä.
Sain ajan parin viikon päähän. Ajan varaaminen hieman
helpotti oloani. Sain uskoa, että paranen vielä. Tai en ehkä parane, mutta opin
pitämään syömishäiriön hallinnassani. Uskon saavani apua oikeanlaiseen
syömiseen ja liikkumiseen. Kuunteluapua, apua minäkuvan parantamiseen,
itsetunnon nostoon ja lopulta näkemään peilistä sen, minkä muutkin näkevät tuon
lihavan ruman naisen sijan joka nyt minua peilistä katsoo. Sain uutta toivoa
paremmasta tulevaisuudesta.
Nyt odotan kovasti lääkäriaikaa. Odotan avun saamista, nyt
kun olen viimein valmis ongelman myöntämään ja apua vastaanottamaan. Kyllä
minua silti pelottaa. Pelottaa puhua näistä asioista täysin vieraalle
ihmiselle. Pelottaa mitä tapahtuu. Mihin minut sieltä lähetetään. Mutta tuo
ystävällinen mukava nainen langan päässä terveyskeskuksen vastaanotossa, sai
pelkoni hieman hälvenemään. Kiitos hänelle siitä. Onneksi olemassa on vielä
ihanaakin hoitohenkilökuntaa eikä vain työn uuvuttamia ja kyynistyneitä
hoitajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti