lauantai 2. joulukuuta 2017

2.12.2017



Sen jälkeen, kun mieheni huomautti syömisestäni ja oksentelustani, että sen vuoksi meillä ei ole läheisyyttä enää niin paljon, ei seksiä. Sen jälkeen olen alkanut häpeämään ahmimiskohtauksiani hänen seurassaan. En haluaisi hänen näkevän. En halua hänen katsovan ja tuomitsevan. Haluaisin vain olla yksin rauhassa. Istua yksin telkkarin edessä ja ahmia niin paljon kuin lystään. Ja sen jälkeen oksentaa rauhassa. Tiedän, ettei se ole kaunista katseltavaa. Tiedän sen olevan ällöttävää. Siksi en haluakkaan hänen näkevän.

Ennen en hävennyt. En hänen seurassaan. Mutta nuo sanat osui ja uppoi. Tai ei ehkä ne sanat, vaan se äänensävy. Se miten kuulin hänen äänestään miten epänormaali ja ällöttävä olen. Epäonnistunut. Nyt tuntuu, että aina ahmiessani, hän katsoo minua inhoten. Että taas se alkaa, hyi mikä porsas. Siksi ahmin nykyään makuuhuoneessa. Loikoilen sängyssä, luen kirjaa ja vedän suklaata ja pullaa, jonka jälkeen lukkiudun vessaan oksentamaan.

Toisinaan mieheni lähtee lenkille. Silloin olen onnellinen. Saan rauhassa syödä mitä haluan ja oksentaa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Toisaalta se saa oloni vain epäonnistuneemmaksi, häpeämään enemmän. Että hän nyt reippaana lähtee lenkille ja syö huomattavasti terveellisemmin kuin minä, kun minä puolestani jään tänne sohvan tai sängyn pohjalle ahmimaan kilokaupalla niin että vatsaan sattuu.  Tunnen itseni entistä lihavammaksi, rumemmaksi ja epäurheilullisemmaksi. Että jos mieheni minut jättäisi, en kenellekään kelpaisi.

Lähteekö hän lenkille juuri siksi, ettei joutuisi katselemaan ahmimistani, kuulemaan oksentamistani? Onko hän alkanut pitämään itsestään paremmin huolta jonkun muun vuoksi. Että voisi vaihtaa minut johonkuhun toiseen, joka myös pitää huolta itsestään, toisin kuin minä.

Joka kerta lupaan, etten enää ahmi. Aloitan terveellisen elämän, syön terveellisesti, en oksenna ja liikun. Joka kerta rikon itselleni antamani lupauksen.

1 kommentti:

  1. Moi, löysin sattumalta blogisi ja luin kaikki tekstit samalta istumalta. Tykkään sun kirjoitustyylistä, siinä on sopivasti mustaa huumoria ja itseironiaa, vaikutat hyvältä tyypiltä, olisi varmasti hienoa tuntea sut!
    Syy miksi kuitenkin luin kaikki tekstisi on että olet kuin peilikuva minusta! Olen sairastanut syömishäiriötä kohta 10 vuotta, ensin anoreksiaa ja viimeiset 7-8v bulimiaa. Ja olemme juuri mieheni kanssa alkaneet yrittää lasta. Tekstisi kuvastaa pahimpia pelkojani, etten voisikaan tulla raskaaksi sairauteni takia. Olen vieläpä sinua jokusen vuoden vanhempi, olisi pitänyt älytä aloittaa tämäkin touhu ajoissa. Jätin ehkäisyn pois 4kk sitten ja siihen loppuivat myös kuukautiset.. varasin ajan lääkäriin mutta pelottaa mennä sinne. Kaiken järjen vadtaisesti bulimiani on vain pahentunut vaikka juuri nyt pitäisi yrittää kaikin voimin parantua. Mutta kun ahdistaa niin silloinhan sitä takapakkia tietysti tulee.. ja tavallaan toivoin että raskaaksi tullessani pystyisin vihdoin lopettamaan oksentamisen. Kaikki muu on kokeiltu, mm 4 vuotta terapiaa, lääkkeitä. Ja tässä ollaan, syvemmällä bulimiassa kuin aikoihin. Kadehdin sinua siinä mielessä että olet kertonut miehellesi, minun mies ei tiedä asiasta mitään ja muu lähipiirikin luulee että olen onnellisesti parantunut, enhän minä kehtaa kertoa heille että yhtä sairas sitä ollaan vieläkin.. nyt vaan yksin ja valheiden verkon keskellä.

    Toivottavasti olet saanut toivomasi lapsen kun et ole tänne enää kirjoitellut, sydän särkyi tätä lukiessani. Halusin vaan kertoa että et ole yksin, ja ymmärrän sinua täydellisesti. Toivon että olet parantunut, toivon että minulla on vielä joskus rohkeutta parantua. Kiitos blogistasi, toivottavasti kirjoitat vielä joskus lisää, ja anteeksi tällainen romaanin mittainen kommentti. Ymmärrän jos et jaksanut lukea.. :D

    VastaaPoista