Sen jälkeen, kun mieheni huomautti syömisestäni ja
oksentelustani, että sen vuoksi meillä ei ole läheisyyttä enää niin paljon, ei
seksiä. Sen jälkeen olen alkanut häpeämään ahmimiskohtauksiani hänen
seurassaan. En haluaisi hänen näkevän. En halua hänen katsovan ja tuomitsevan.
Haluaisin vain olla yksin rauhassa. Istua yksin telkkarin edessä ja ahmia niin
paljon kuin lystään. Ja sen jälkeen oksentaa rauhassa. Tiedän, ettei se ole
kaunista katseltavaa. Tiedän sen olevan ällöttävää. Siksi en haluakkaan hänen
näkevän.
Ennen en hävennyt. En hänen seurassaan. Mutta nuo sanat osui
ja uppoi. Tai ei ehkä ne sanat, vaan se äänensävy. Se miten kuulin hänen
äänestään miten epänormaali ja ällöttävä olen. Epäonnistunut. Nyt tuntuu, että
aina ahmiessani, hän katsoo minua inhoten. Että taas se alkaa, hyi mikä porsas.
Siksi ahmin nykyään makuuhuoneessa. Loikoilen sängyssä, luen kirjaa ja vedän
suklaata ja pullaa, jonka jälkeen lukkiudun vessaan oksentamaan.
Toisinaan mieheni lähtee lenkille. Silloin olen onnellinen.
Saan rauhassa syödä mitä haluan ja oksentaa niin pitkään kuin siltä tuntuu.
Toisaalta se saa oloni vain epäonnistuneemmaksi, häpeämään enemmän. Että hän
nyt reippaana lähtee lenkille ja syö huomattavasti terveellisemmin kuin minä,
kun minä puolestani jään tänne sohvan tai sängyn pohjalle ahmimaan kilokaupalla
niin että vatsaan sattuu. Tunnen itseni
entistä lihavammaksi, rumemmaksi ja epäurheilullisemmaksi. Että jos mieheni
minut jättäisi, en kenellekään kelpaisi.
Lähteekö hän lenkille juuri siksi, ettei joutuisi
katselemaan ahmimistani, kuulemaan oksentamistani? Onko hän alkanut pitämään
itsestään paremmin huolta jonkun muun vuoksi. Että voisi vaihtaa minut
johonkuhun toiseen, joka myös pitää huolta itsestään, toisin kuin minä.
Joka kerta lupaan, etten enää ahmi. Aloitan terveellisen
elämän, syön terveellisesti, en oksenna ja liikun. Joka kerta rikon itselleni
antamani lupauksen.
