13.10.2017

Eräs lukija antoi pohdittavaa tekstiin 29.9.2017 jättämällään kommentillaan. Miten alipainoisuus heikentää todennäköisyyksiä tulla raskaaksi. Miten vuosia jatkunut bulimia on luultavasti vaikuttanut hivenaine- ja hormonitasapainoihini. Ja että paras lapsettomuushoito meille olisi hyvä hoitosuhde syömishäiriöitä hoitavaan tahoon.

Hän on varmasti ihan oikeassa. Jotenkin olen vain ajatellut, ettei lapsettomuuden syy voi olla painoni tai sairauteni. Sillä olen poikaani alkaessani odottamaan, ollut saman kokoinen. Painoindeksini on varmaan ollut kutakuinkin sama, ja bulimiaa olen sairastanut jo tuolloin. Mutta nyt aloin miettiä, mitä jos kroppani on kuitenkin tuolloin vielä ollut paremmassa kunnossa? En ole silloin sairastanut vielä bulimiaa pitkään. Bulimia ei ehkä ole tuolloin vielä ehtinyt niin pahoin vaurioittamaan kehoani ja horjuttamaan hiven- ja hormonitasapainoani kuin nyt. Ovatko bulimia ja alipainoisuus syyt lapsettomuuteeni?

Clomit ja terot eivät auttaneet. Vaikuttivat vain epätyypillisellä tavalla. Auttaako inseminaatiohoitokaan? Voiko inseminaatio auttaa, kun kehoni ei ole kunnossa, kun kehoni ei voi hyvin? Olenko syönyt lääkkeitä turhaan ja olemmeko menossa hoitoihin turhaan? Haaskaammeko turhaan rahaa? Voiko mikään auttaa, ennen kuin olen bulimiasta parantunut? Ja voisiko syömishäiriön hoito, painon nousu, olla ratkaisuja lapsettomuuteen. Ehkei mitään lapsettomuushoitoja tarvittaisikaan. Ehkä syömishäiriön hoito on se, jota todella tarvitsen.

Olemmeko yli puolitoista vuotta yrittäneet aivan turhaan, vaikka kehoni on siinä kunnossa, ettei raskaus mitenkään ole mahdollinen? Ajatus tuntuu masentavalta. Voisinko olla jo raskaana, jos vain olisin hakenut apua syömishäiriöön aiemmin? Kaikki on omaa vikaani. Oloni en musertunut.

Ja mitä teemme inseminaatiohoidon suhteen? Aloitammeko sitä?

11.10.2017

Tämä lapsettomuus, yrittäminen, hoidot ja epäonnistumiset pyörivät mielessäni paljon. Välillä niin paljon, että on vaikea keksiä muuta sanottavaa. Haluaisin sanoa jotain tilanteestani. Haluaisin jonkun kuuntelevan ja ymmärtävän. Vertaistukeakin ehkä. Mutten halua puhua ystävilleni. En halua levitellä tätä ympäriinsä, puida kaikkien kanssa. En halua heidän tarkkailevan, milloin raskaus olisi mahdollisesti onnistunut. En halua heidän säälivän minua. Enkä halua heidän suhtautumisensa muuttuvan minua kohtaan. Ja mitä jollen koskaan tulisikaan raskaaksi? En halua silloin vatvoa asiaa ystävien kanssa. Haluan ennemmin vain sanoa, etten koskaan edes halua lapsia, että tämä yksi riittää minulle.

Toisinaan on vain niin vaikea keksiä sanottavaa. Kun mietin tilannettani ja haluaisin sanoa jotain, kertoa tulevista hoidoista. Mutta toisaalta juuri en halua kertoa niistä. Silloin vain istun hiljaa, mietin mitä muuta voisin sanoa, osaamatta sanoa mitään. Yritän hymyillä.