Olen tänään koko päivän miettinyt, perunko huomisen
lääkäriaikani. Jännittää niin paljon mennä sinne. Olen alkanut katumaan, että
varasin ajan. Miksi soitin lääkäriin? Joudun puhumaan tuntemattomalle ihmiselle
syömisestäni, oksentamisestani. Hävettää. Lääkärissä aina kysytään; ”No mitäs,
mikä vaiva”. Mitä siihenkin vastaan. No minä oksennan. En syö, olen syömättä,
ahmin ja oksennan. Nykyään lähes joka päivä. Niinä päivinä, kun en oksenna,
syön hyvin vähän. Paastoan. yritän lykätä syömistä mahdollisimman pitkään. Aina
kun syön, vähänkin, oloni on sen jälkeen lihava. Vatsani turpoaa, näytän
valtavalta. Sen jälkeen olo on täysi, lihava ja ruma. Ei huvita tehdä enää
mitään, lähteä mihinkään. Niinkö minä sanon? Mutta miten saan sen sanottua.
Miten saan aloitettua. Suuni auki. Kun nolottaa niin paljon. Pelkään
tuomitsemista. Pelkään, ettei hän ota minua tosissaan. Pelkään hänen
vähättelevän ongelmaani ja lähettävän minut kotiin ihan yhtä tietämättömänä
mitä tehdä, kuin sinne mennessäkin olen.
Tiedän, että tämä on omaksi parhaakseni. En pysty paranemaan
yksin. En osaa kontrolloida syömistäni, en hillitä oksentamista. Olen yrittänyt
niin pitkään, mutta epäonnistun aina. En tiedä enää mitä tehdä. Keinoni ovat
loppu ja voimani ovat loppu. Olen niin kyllästynyt oksentamaan, kyllästynyt
ahmimaan ja kyllästynyt siihen kamalaan oloon ja kipuun, jota tunnen, kun
vatsani on niin täynnä, että tuntuu kuin vatsalaukkuni poksahtaisi hetkenä minä
hyvänsä. Pelkään sitä tunnetta, kun oksennan niin, että oksennus tuntuu jäävän
jumiin. Tuntuu kuin tukehtuisin. Pelkään vielä tukehtuvani omaan oksennukseeni.
En halua antaa pojalleni tällaista syömismallia. En halua
hänen joutuvan seuraavan tätä vierestä. Haluan, että hänelle kehittyy normaalit
ruokailutottumukset ja terve kehonkuva, hyvä minäkuva. Ei tällainen kiero,
vääristynyt kuin minulla.
Toisinaan olen niin nälkäinen, että olen aivan helvetin
äreä. Olen aina nälkäisenä kiukkuinen, suutun ja ärryn helposti. Enkä tahdo
purkaa sitä kiukkua muihin, etenkään poikaani. Toisinaan verensokerini laskee niin
alhaiseksi, että heikottaa, en jaksa tehdä mitään. Tuntuu kuin pyörtyisin. Voin
istua ystävän kanssa kahvilla ja tuntea miten päässäni alkaa heittämään.
Silmäni varmaan pyörivät ympäriinsä. En halua tuota heikotusta, voimatonta
oloa. Haluan voida hyvin, jotta jaksaisin tehdä asioita poikani kanssa,
ystävieni ja mieheni kanssa. Haluan olla terve ja hyvinvoiva, tehdä normaaleja
asioita. Ahmiessani taas vain oksennan ja oksennan, olen täynnä, sattuu ja olo
on kamala, ruma, lihava. Silloin en ainakaan jaksa tai halua lähteä mihinkään.
Silloin en voi tehdä normaaleja tavallisia asioita läheisteni kanssa. Ja se
harmittaa. Ärsyttää. Se on varmasti suurin syy, miksi hain apua. Poikani takia.
Haluan jaksaa olla ja touhuta hänen kanssaan. Harrastaa ja liikkua. Näyttää
hyvää mallia. Kasvattaa hänestä vahvan, liikunnallisen, hyvät elämäntavat ja
terveen minäkuvan ja itsetunnon omaavan pojan, miehen.
Mietin koko päivän ajan perumista. En perunut. Poikani
takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti