30.11.2017

Käytävät ovat tyhjinä. Vain kaksi keski-ikäistä miestä kävelee edelläni toimiston luukulle. Kuunnellessani heitä, luulen heidän olevan työn puolesta jonkun asiakkaan asialla. Alkaa hävettää. Kävelen sisään mielenterveys polille, kävelen pitkin mielenterveys polin käytäviä pitkin. Eihän tänne tule kuin hullut. Masentuneet. Ahdistuneet. Sekopäiset. Mitä nuokin miehet ajattelevat. Katsovatko minua arvioiden, olenko hullu vai masentunut. Toimiston nainen puhuu kuiskien, aivan kuin hänkin häpeäisi puolestani.

Odottaessani en näe kuin ohi kulkevia hoitajia ja lääkäreitä. En yhtään asiakasta. Lattialla olevasta oksennuksesta päätellen muitakin asiakkaita on kuitenkin ollut. Hoitaja kävelee luokseni kutsuen minua nimelläni kysyvästi. Nyökkään ja hän ohjaa minut ryhmätilaan täyttämään kyselylomakkeita. Yhdessä lomakkeessa selvitetään masentuneisuutta, itsetuhoisia aikeita, toisessa ahdistuneisuutta, sitten alkoholin ja muiden päihteiden käyttö ja viimeisessä lomakkeessa yleisiä kysymyksiä terveydestä. Masennustesti? Ahdistuneisuustesti? Hullunako he minua pitävät? Miksi tulin? Tahdon pois. Mitä jos vain lähtisin? Kävelisin ulos noista lasisista ovista. Kuka minua tänne kaipaisi. Vapaaehtoisesti tulin, joten vapaaehtoisesti voin myös lähteä. Jännitän niin että hiki virtaa, selkäni tuntuu kostealta. Haisenkohan?

Lääkäri on mies. Tahdoin naisen! Tahdoin puhua naisen kanssa! Tästä tulee kamalaa. Vieläkö kehtaisin kääntyä ja kävellä pois?

Lääkäri kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä. Harrastuksia, läheisiä ystäviä, ketä kuuluu perheeseeni, onko kavereita, millainen kouluaikani oli, onko stressiä, murheita, mitä syön, painan, kauanko syöminen on ollut vaikeaa, milloin pahentunut, miten mieheni suhtautuu, miten poikani koulu menee, onko hänellä harrastuksia, miten vanhemmillani menee, entä siskoillani, syömmekö poikani ja mieheni kanssa yhdessä, miten poikani suhtautuu uuteen mieheeni, kenelle olen puhunut syömishäiriöstäni, miksi hain apua nyt. Kysymyksiä tulee ja tulee ja niin aiheen vierestäkin, etten tiedä mitä hän ajaa niillä takaa. Aluksi puhuminen tuntuu vaikealta. Tilanne tuntuu lähinnä kuulustelulta. Juuri tämän vuoksi en halunnut miestä. En näe hänessä häivähdystäkään sympatiaa. En tiedä luuleeko hän minun valehtelevan. Meneekö hänestä minulla muissa elämän osa-alueilla liian hyvin? Uskooko hän minua? En näe hänen ilmeestään mitään. En osaa lukea häntä lainkaan. Silmäkään ei räpsähdä.

Koko lääkärikäynnin ajan, minut sinne saattanut hoitaja istuu hiljaa huoneessa. Miksi hän on täällä? Miksei hän sano mitään? Ei kirjoita mitään ylös. EI tee mitään, istuu vain. Vilkuilen toisinaan häntä. Kuin hakien sympatiaa edes häneltä.

Muutaman viikon sisällä psykoterapeutti on minuun yhteydessä. Aloitetaan terapiajakso. Terapiajaksolla sitten mietitään, kuinka usein näemme, kuinka kauan käyn siellä ja tarvitsenko mahdollisesti muuta apua. Fysioterapialla ollaan kuulemma saatu hyviä tuloksia kehonkuvan muuttamisessa. Sitäkin on siis mahdollisesti luvassa. Minusta se kuulostaa oudolta. Miten johonkin asentoon vääntäytyminen tai jonkun liikkeen teko voi muuttaa ajatuksiani pään sisälläni? No, kai he tietävät mitä tekevät.

Olen onnellinen, etten lähtenyt. Onnellinen, että jäin.