Käytävät ovat tyhjinä. Vain kaksi keski-ikäistä miestä
kävelee edelläni toimiston luukulle. Kuunnellessani heitä, luulen heidän olevan
työn puolesta jonkun asiakkaan asialla. Alkaa hävettää. Kävelen sisään
mielenterveys polille, kävelen pitkin mielenterveys polin käytäviä pitkin.
Eihän tänne tule kuin hullut. Masentuneet. Ahdistuneet. Sekopäiset. Mitä nuokin
miehet ajattelevat. Katsovatko minua arvioiden, olenko hullu vai masentunut.
Toimiston nainen puhuu kuiskien, aivan kuin hänkin häpeäisi puolestani.
Odottaessani en näe kuin ohi kulkevia hoitajia ja
lääkäreitä. En yhtään asiakasta. Lattialla olevasta oksennuksesta päätellen
muitakin asiakkaita on kuitenkin ollut. Hoitaja kävelee luokseni kutsuen minua
nimelläni kysyvästi. Nyökkään ja hän ohjaa minut ryhmätilaan täyttämään
kyselylomakkeita. Yhdessä lomakkeessa selvitetään masentuneisuutta,
itsetuhoisia aikeita, toisessa ahdistuneisuutta, sitten alkoholin ja muiden
päihteiden käyttö ja viimeisessä lomakkeessa yleisiä kysymyksiä terveydestä.
Masennustesti? Ahdistuneisuustesti? Hullunako he minua pitävät? Miksi tulin?
Tahdon pois. Mitä jos vain lähtisin? Kävelisin ulos noista lasisista ovista.
Kuka minua tänne kaipaisi. Vapaaehtoisesti tulin, joten vapaaehtoisesti voin
myös lähteä. Jännitän niin että hiki virtaa, selkäni tuntuu kostealta.
Haisenkohan?
Lääkäri on mies. Tahdoin naisen! Tahdoin puhua naisen kanssa!
Tästä tulee kamalaa. Vieläkö kehtaisin kääntyä ja kävellä pois?
Lääkäri kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Harrastuksia, läheisiä ystäviä, ketä kuuluu perheeseeni, onko kavereita,
millainen kouluaikani oli, onko stressiä, murheita, mitä syön, painan, kauanko syöminen
on ollut vaikeaa, milloin pahentunut, miten mieheni suhtautuu, miten poikani
koulu menee, onko hänellä harrastuksia, miten vanhemmillani menee, entä
siskoillani, syömmekö poikani ja mieheni kanssa yhdessä, miten poikani suhtautuu
uuteen mieheeni, kenelle olen puhunut syömishäiriöstäni, miksi hain apua nyt.
Kysymyksiä tulee ja tulee ja niin aiheen vierestäkin, etten tiedä mitä hän ajaa
niillä takaa. Aluksi puhuminen tuntuu vaikealta. Tilanne tuntuu lähinnä kuulustelulta.
Juuri tämän vuoksi en halunnut miestä. En näe hänessä häivähdystäkään
sympatiaa. En tiedä luuleeko hän minun valehtelevan. Meneekö hänestä minulla muissa
elämän osa-alueilla liian hyvin? Uskooko hän minua? En näe hänen ilmeestään mitään.
En osaa lukea häntä lainkaan. Silmäkään ei räpsähdä.
Koko lääkärikäynnin ajan, minut sinne saattanut hoitaja
istuu hiljaa huoneessa. Miksi hän on täällä? Miksei hän sano mitään? Ei
kirjoita mitään ylös. EI tee mitään, istuu vain. Vilkuilen toisinaan häntä.
Kuin hakien sympatiaa edes häneltä.
Muutaman viikon sisällä psykoterapeutti on minuun
yhteydessä. Aloitetaan terapiajakso. Terapiajaksolla sitten mietitään, kuinka
usein näemme, kuinka kauan käyn siellä ja tarvitsenko mahdollisesti muuta apua.
Fysioterapialla ollaan kuulemma saatu hyviä tuloksia kehonkuvan muuttamisessa. Sitäkin
on siis mahdollisesti luvassa. Minusta se kuulostaa oudolta. Miten johonkin
asentoon vääntäytyminen tai jonkun liikkeen teko voi muuttaa ajatuksiani pään sisälläni?
No, kai he tietävät mitä tekevät.
Olen onnellinen, etten lähtenyt. Onnellinen, että jäin.
