29.11.2017

Lääkäristä ei ole kuulunut mitään. Lupasi siis soittaa, mikäli verikokeissani tai sydänfilmissäni on jotain huolestuttavaa. Kaikki on ilmeisesti siis hyvin. Omakannasta katsoinkin tuloksia, ja arvoni pysyvät viitearvojen sisäpuolilla. Osa arvoistani tosin ihan ylärajoilla, mutta rajojen sisäpuolella kuitenkin.

Tällaisia arvoja olivat B-HKR eli hematokriitti, joka ilmoittaa kuinka suuri osuus verestä on punasoluja. Minun arvoni oli 0,46 kun viitearvo on 0,35-0,46. Liiallinen punasolujen määrä voi johtua veri-, keuhko- tai sydänsairaudesta. Arvoni on kuitenkin viitearvojen sisällä, vaikka onkin aivan ylärajoilla.

Toinen aivan ylärajoilla oleva oli fP-Pi eli fosfaatti. Minun arvoni oli 1,41 mmol/l ja viitearvo on 0,76-1,41 mmol/l. Kohonnut fosfaattipitoisuus voi johtua mm. munuaisten vajaatoiminnasta, fosfaatin liikasaannista, asidooseissa tiloissa (mitä se tarkoittaa??), joissa esiintyy solujen hajoamista, D-vitamiinin yliannostuksesta tai sarkoidoosista, joka luotettavan googlen mukaan tarkoittaa siis eri elimiin muodostuvia tulehduskertymiä.

Vielä yksi lähes ylärajalla oleva arvo oli P-Na eli natrium. Viitearvo on 137-144 ja minun arvoni oli 143. Suurentunut natriumarvo on paljon harvinaisempi kuin liian pieni arvo ja se voi syntyä vain silloin, kun jostain syystä vettä ei saada tarpeeksi menetetyn tilalle. Voisikohan ylärajoilla oleva natriumarvoni johtua siis siitä, etten juo paljon mitään. Oikeastaan vain kahvia, joka kuivattaa elimistöä entisestään ja ahmiessani oksennan kaiken ulos, niin ettei mitään enää tule, ja varmaan nestekin tällöin elimistöstäni poistuu ihan minimiin.

Kaikki arvot kuitenkin viitearvojen sisäpuolella, joten ei hätää. En ole onnistunut tekemään vielä mitään peruuttamatonta vahinkoa keholleni. Ja huomenna pääsenkin jo ensimmäiselle psykoterapiakäynnille. Arviointikäynti nyt ensin.

23.11.2017

Sain diagnoosin F50.9 Määrittämätön syömishäiriö. Diagnoosi on määräaikainen. Minua ei automaattisesti leimata koko iäkseni syömishäiriöiseksi. Vaikka tulenkohan sitä aina olemaan? Vaikka onnistuisin normalisoimaan ruokailutapojani, lopettamaan oksentelun, tuleeko syöminen aina olemaan haaste minulle? Voiko tästä koskaan täysin parantua?

Lääkäri on kirjoittanut minusta seuraavanlaista:

”Hoidon suunnittelu

Hoidon syy (Tulosyy)

syömishäiriö

Esitiedot (anamneesi)

25-vuotias nainen, jolla PCOS. Ei muita perussairauksia. Ei säännöllistä lääkitystä. Potilaalla 1 lapsi, joka 9-vuotias. (Tässä virhe, poikani on kahdeksan.)

Potilas kertoo, että 8 luokalta alkaen ollut syömisen kanssa haasteita. Ei ole aiemmin uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Potilaalla suhde miehensä kanssa n. 2,5 vuotta ja viimeiset 1,5 vuotta lapsitoive. (Nämäkään ajat ei ihan taida pitää paikkaansa.) Mies tietää syömiseen liittyvistä haasteista. Myös siskolleen kertonut. Ei kuitenkaan sen enempää ole asioista keskustellut kenenkään kanssa. Potilas aiemmin kokenut, että itse saa pidettyä kontrollin syömisessä. Vuosien aikana pahempia ja parempia jaksoja. ½ vuotta kuukautiset olleet n. 20-vuotiaana poissa. Saanut PCOS takia Terolut ja Clomifenit ovulaation induktioon. Ei raskautta ja lääkkeiden lopetuksen jälkeen kuukautisia ei ole tullut. Jatkohoito siirtynyt SatKs:aan lapsettomuuden takia.

Hakenut nyt apua, koska enenevästi oksentelua. Keväästä alkaen tilanne pahentunut. Oksentelua 2-5 x /viikko. Aamun ensimmäistä ateriaa lykkää koko ajan myöhemmäksi. Kokee aterian jälkeen voimakasta turvotusta. Ahmimiskohtauksia myös vaihtelevasti. Esim. riita tai paasto voi indusoida. Tuntee tästä häpeää. Tämän jälkeen usein oksentaa. Ei poistu kotoa, kunnes olo alkaa helpottaa. Ahmimiskohtauksia voi tulla muutaman kerran viikossa, mutta sen jälkeen voi olla pidempi tauko ilman ahmimista. Kokee ja näkee itsensä lihavana; vaatteet ei näytä hyvältä päällä. Välillä järjellä ajatellen tietää ajatuksensa vääristyneiksi. Uimista ennen ei esimerkiksi voi syödä, koska kokee vatsan pullottavan.

Aloittanut uimisen ja salilla käymisen. Toivoo, että kunto parantuisi. Kertomansa mukaan ei ole aloittanut liikuntaa laihtumistarkoituksessa. Ei lisää harjoitusmäärää esim. ahmimiskohtauksen jälkeen. Ahmimisen jälkeen seuraa paastoamista.

Potilas itse toivoo, että saisi terveellisemmät ruokatottumukset. Jollain tasolla tietää kehonkuvan vääristyneeksi. Motivaattorina toimii myös poika, jolle haluaisi opettaa tervettä suhtautumista ruokailuun ja omaan kehoon. Lisäksi raskaustoive motivoi parantumaan.

Nykytila (status)

Sydämestä säännöllinen, sivuäänetön rytmi. Keuhkoista symmetriset hengitysäänet. Ei rohinaa, ei vinkunaa. RR 114/73, p. 55. Pituus (kysyttynä) 168 cm. Paino mitattuna 48 kg. BMI 17 (Herranjestas tämä luku kuulosti suurelta. Painoni vaihtelee siis 46-48 kilon välillä ja tuo 48 kuulosti järkyttävältä. Vaikka tiedänhän minä, ettei se ole paljon. Järjellä ajateltuna tiedän sen. Mutten aina kuuntele järkeäni.)

Suunnitelma

Ohjelmoidaan lab + EKG. Tehdään näiden jälkeen lähete psyk esh pitkittyneen syömishäiriöoireilun takia terapia ajatuksella.

Diagnoosi

F50.9

Syömishäiriö

Ensijaisuus: Sivudg/tmp

Pysyvyys: Määräaikainen”

14.11.2017

Jännittää ihan sikana. Tärisen koko matkan ajaessani. Tärisen koko matkan kävellessäni parkista terveyskeskukseen. Tärisen vielä enemmän istuessani vastaanoton aulassa. Olisin tahtonut jonkun mukaani. Että joku istuisi kanssani odotushuoneessa, saisi ehkä jännitykseni lieventymään, juttelisi. Olisin kaivannut jotakuta seuraksi, tueksi ja turvaksi. Muttei minulla ole ketään, jota pyytää. En ole syömishäiriöstäni puhunut juuri kellekään. Vain siskoni ja mieheni tietävät. On minulla läheisiä ystäviä, mutten ole silti heille kertonut. Hävettää liikaa. Enkä halua heidän suhtautuvan minuun eri tavalla kuin nyt. En halua heidän säälivän minua tai pitävän minua ällöttävänä. Pelkään toisten tuomitsevan. Pelkään, etteivät he ymmärrä eivätkä osaisi sanoa mitään. Tilanteesta tulisi kiusallinen. Jokaisesta tapaamisesta, jolloin näemme ruokailun merkeissä, tulisi kiusallista.

Täällä minä siis istun yksin. Siskoani en viitsinyt mukaani pyytää. Hänellä on lapsetkin hoidettavana. Muutakin tekemistä. Ja mieheni jäi nukkumaan. Nukkukoot. Pyysin häneltä eilen kyydin lääkäriin. Tiesi lääkäriajastani. Tiesi, että minua jännittää. Mutta hän jäi nukkumaan. En minä enää viitsinyt mukaani pyytää. Olkoot. Kai minä pärjään yksinkin. Pärjättävähän se on.

Lääkäri on mukavan oloinen. Nuori nainen, ehkä kolmenkymmenen. Hänelle on yllättävän helppo puhua. Ei vähättele. Ei tuomitse. Kyselee. Mitä tavallisesti syön, kuinka paljon. Mitä syön silloin, kun ahmin ja oksennan. Liikunko. Mitä ajattelen omasta vartalostani. Punnitsenko itseäni usein. Huimaako minua joskus. Ovatko kuukautiseni olleet kauan poissa. Olenko puhunut syömishäiriöstäni jollekin. Onko minulla ketään jolle puhua. Kuinka kauan tätä on jatkunut, milloin tilanne on pahentunut. Osaanko sanoa millaisissa tilanteissa alan ahmimaan. Mikä sen laukaisee. Miksi oksennan. Mikä sai minut hakemaan apua. Vastailen rehellisesti. En kaunistele totuutta. Kertominen tuntuu ensin vaikealta, mutta lääkärin välittävä ja tuomitsematon olemus tekee kertomisesta vähitellen helpompaa.

Lääkäri mittaa verenpaineeni ja kuuntelee sydäntä ja keuhkoja. Hän punnitsee minut. Kysyy, miten painoni nyt on käyttäytynyt, minkä verran olen painanut. ”Vaihtelee 46-48 kilon välillä”, vastaan. ”Miltä tämä 48 kiloa nyt kuulostaa?” ”Kauheen isolta.” ”Niin. Ei se ole. Se on tosi vähän. Painoindeksisi on 17.” Tiedän sen, järjellä ajateltuna. Mutta se tuntuu isolta. Liian painavalta. Olen paljon tyytyväisempi vaa`an näyttäessä 46. Aamupainoni määrittelee hyvin paljon, miltä minusta sinä päivänä tuntuu. Onko oloni ihan ok vai todella lihava, turvonnut, eivätkä vaatteet istu päälle. Vaa`an lukema määrittelee kehonkuvani. Painoindeksiin en usko. Onhan minulla nyt rasvaa ympärilläni. Painoindeksikäyrät valehtelevat. Kerron tämän lääkärillenikin.

Saan lähetteen verikokeelle ja sydänfilmiin. Tarkistetaan ensin, että kaikki on kunnossa. Ettei tuloksissa ole mitään hälyttävää. Sen jälkeen lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen erikoissairaanhoidon psykoterapiaan. Siellä pyritään muokkaamaan minäkuvaani ja pureutumaan taustalla oleviin ongelmiin. Siellä saan kuuntelu ja keskusteluapua, jota minulla ei tällä hetkellä ole. Kutsu psykoterapiaan tulee postitse.

Toivon terapian auttavan. Että sieltä oikeasti löytyvät ne keinot, millä saan muutettua kehonkuvaani. Millä vihdoin näkisin peilistä sen, minkä muutkin näkevät. Milloin mieleni ei enää sano ”olet lihava, laihduta, et kelpaa, olet ruma, olet liian iso, älä syö niin paljon”. En vain tiedä, miten tämä ikinä olisi mahdollista. Miten joku keskustelu voi muuttaa mitään? Mutta toivon silti. Ainakin olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Olen myöntänyt ongelman, myöntänyt tarvitsevani apua ja vihdoin myös hakenut sitä. Toivottavasti tästä alkaa matkani paranemiseen.