2.12.2017

Sen jälkeen, kun mieheni huomautti syömisestäni ja oksentelustani, että sen vuoksi meillä ei ole läheisyyttä enää niin paljon, ei seksiä. Sen jälkeen olen alkanut häpeämään ahmimiskohtauksiani hänen seurassaan. En haluaisi hänen näkevän. En halua hänen katsovan ja tuomitsevan. Haluaisin vain olla yksin rauhassa. Istua yksin telkkarin edessä ja ahmia niin paljon kuin lystään. Ja sen jälkeen oksentaa rauhassa. Tiedän, ettei se ole kaunista katseltavaa. Tiedän sen olevan ällöttävää. Siksi en haluakkaan hänen näkevän.

Ennen en hävennyt. En hänen seurassaan. Mutta nuo sanat osui ja uppoi. Tai ei ehkä ne sanat, vaan se äänensävy. Se miten kuulin hänen äänestään miten epänormaali ja ällöttävä olen. Epäonnistunut. Nyt tuntuu, että aina ahmiessani, hän katsoo minua inhoten. Että taas se alkaa, hyi mikä porsas. Siksi ahmin nykyään makuuhuoneessa. Loikoilen sängyssä, luen kirjaa ja vedän suklaata ja pullaa, jonka jälkeen lukkiudun vessaan oksentamaan.

Toisinaan mieheni lähtee lenkille. Silloin olen onnellinen. Saan rauhassa syödä mitä haluan ja oksentaa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Toisaalta se saa oloni vain epäonnistuneemmaksi, häpeämään enemmän. Että hän nyt reippaana lähtee lenkille ja syö huomattavasti terveellisemmin kuin minä, kun minä puolestani jään tänne sohvan tai sängyn pohjalle ahmimaan kilokaupalla niin että vatsaan sattuu.  Tunnen itseni entistä lihavammaksi, rumemmaksi ja epäurheilullisemmaksi. Että jos mieheni minut jättäisi, en kenellekään kelpaisi.

Lähteekö hän lenkille juuri siksi, ettei joutuisi katselemaan ahmimistani, kuulemaan oksentamistani? Onko hän alkanut pitämään itsestään paremmin huolta jonkun muun vuoksi. Että voisi vaihtaa minut johonkuhun toiseen, joka myös pitää huolta itsestään, toisin kuin minä.

Joka kerta lupaan, etten enää ahmi. Aloitan terveellisen elämän, syön terveellisesti, en oksenna ja liikun. Joka kerta rikon itselleni antamani lupauksen.

30.11.2017

Käytävät ovat tyhjinä. Vain kaksi keski-ikäistä miestä kävelee edelläni toimiston luukulle. Kuunnellessani heitä, luulen heidän olevan työn puolesta jonkun asiakkaan asialla. Alkaa hävettää. Kävelen sisään mielenterveys polille, kävelen pitkin mielenterveys polin käytäviä pitkin. Eihän tänne tule kuin hullut. Masentuneet. Ahdistuneet. Sekopäiset. Mitä nuokin miehet ajattelevat. Katsovatko minua arvioiden, olenko hullu vai masentunut. Toimiston nainen puhuu kuiskien, aivan kuin hänkin häpeäisi puolestani.

Odottaessani en näe kuin ohi kulkevia hoitajia ja lääkäreitä. En yhtään asiakasta. Lattialla olevasta oksennuksesta päätellen muitakin asiakkaita on kuitenkin ollut. Hoitaja kävelee luokseni kutsuen minua nimelläni kysyvästi. Nyökkään ja hän ohjaa minut ryhmätilaan täyttämään kyselylomakkeita. Yhdessä lomakkeessa selvitetään masentuneisuutta, itsetuhoisia aikeita, toisessa ahdistuneisuutta, sitten alkoholin ja muiden päihteiden käyttö ja viimeisessä lomakkeessa yleisiä kysymyksiä terveydestä. Masennustesti? Ahdistuneisuustesti? Hullunako he minua pitävät? Miksi tulin? Tahdon pois. Mitä jos vain lähtisin? Kävelisin ulos noista lasisista ovista. Kuka minua tänne kaipaisi. Vapaaehtoisesti tulin, joten vapaaehtoisesti voin myös lähteä. Jännitän niin että hiki virtaa, selkäni tuntuu kostealta. Haisenkohan?

Lääkäri on mies. Tahdoin naisen! Tahdoin puhua naisen kanssa! Tästä tulee kamalaa. Vieläkö kehtaisin kääntyä ja kävellä pois?

Lääkäri kyselee kaikkea maan ja taivaan väliltä. Harrastuksia, läheisiä ystäviä, ketä kuuluu perheeseeni, onko kavereita, millainen kouluaikani oli, onko stressiä, murheita, mitä syön, painan, kauanko syöminen on ollut vaikeaa, milloin pahentunut, miten mieheni suhtautuu, miten poikani koulu menee, onko hänellä harrastuksia, miten vanhemmillani menee, entä siskoillani, syömmekö poikani ja mieheni kanssa yhdessä, miten poikani suhtautuu uuteen mieheeni, kenelle olen puhunut syömishäiriöstäni, miksi hain apua nyt. Kysymyksiä tulee ja tulee ja niin aiheen vierestäkin, etten tiedä mitä hän ajaa niillä takaa. Aluksi puhuminen tuntuu vaikealta. Tilanne tuntuu lähinnä kuulustelulta. Juuri tämän vuoksi en halunnut miestä. En näe hänessä häivähdystäkään sympatiaa. En tiedä luuleeko hän minun valehtelevan. Meneekö hänestä minulla muissa elämän osa-alueilla liian hyvin? Uskooko hän minua? En näe hänen ilmeestään mitään. En osaa lukea häntä lainkaan. Silmäkään ei räpsähdä.

Koko lääkärikäynnin ajan, minut sinne saattanut hoitaja istuu hiljaa huoneessa. Miksi hän on täällä? Miksei hän sano mitään? Ei kirjoita mitään ylös. EI tee mitään, istuu vain. Vilkuilen toisinaan häntä. Kuin hakien sympatiaa edes häneltä.

Muutaman viikon sisällä psykoterapeutti on minuun yhteydessä. Aloitetaan terapiajakso. Terapiajaksolla sitten mietitään, kuinka usein näemme, kuinka kauan käyn siellä ja tarvitsenko mahdollisesti muuta apua. Fysioterapialla ollaan kuulemma saatu hyviä tuloksia kehonkuvan muuttamisessa. Sitäkin on siis mahdollisesti luvassa. Minusta se kuulostaa oudolta. Miten johonkin asentoon vääntäytyminen tai jonkun liikkeen teko voi muuttaa ajatuksiani pään sisälläni? No, kai he tietävät mitä tekevät.

Olen onnellinen, etten lähtenyt. Onnellinen, että jäin.

14.11.2017

Jännittää ihan sikana. Tärisen koko matkan ajaessani. Tärisen koko matkan kävellessäni parkista terveyskeskukseen. Tärisen vielä enemmän istuessani vastaanoton aulassa. Olisin tahtonut jonkun mukaani. Että joku istuisi kanssani odotushuoneessa, saisi ehkä jännitykseni lieventymään, juttelisi. Olisin kaivannut jotakuta seuraksi, tueksi ja turvaksi. Muttei minulla ole ketään, jota pyytää. En ole syömishäiriöstäni puhunut juuri kellekään. Vain siskoni ja mieheni tietävät. On minulla läheisiä ystäviä, mutten ole silti heille kertonut. Hävettää liikaa. Enkä halua heidän suhtautuvan minuun eri tavalla kuin nyt. En halua heidän säälivän minua tai pitävän minua ällöttävänä. Pelkään toisten tuomitsevan. Pelkään, etteivät he ymmärrä eivätkä osaisi sanoa mitään. Tilanteesta tulisi kiusallinen. Jokaisesta tapaamisesta, jolloin näemme ruokailun merkeissä, tulisi kiusallista.

Täällä minä siis istun yksin. Siskoani en viitsinyt mukaani pyytää. Hänellä on lapsetkin hoidettavana. Muutakin tekemistä. Ja mieheni jäi nukkumaan. Nukkukoot. Pyysin häneltä eilen kyydin lääkäriin. Tiesi lääkäriajastani. Tiesi, että minua jännittää. Mutta hän jäi nukkumaan. En minä enää viitsinyt mukaani pyytää. Olkoot. Kai minä pärjään yksinkin. Pärjättävähän se on.

Lääkäri on mukavan oloinen. Nuori nainen, ehkä kolmenkymmenen. Hänelle on yllättävän helppo puhua. Ei vähättele. Ei tuomitse. Kyselee. Mitä tavallisesti syön, kuinka paljon. Mitä syön silloin, kun ahmin ja oksennan. Liikunko. Mitä ajattelen omasta vartalostani. Punnitsenko itseäni usein. Huimaako minua joskus. Ovatko kuukautiseni olleet kauan poissa. Olenko puhunut syömishäiriöstäni jollekin. Onko minulla ketään jolle puhua. Kuinka kauan tätä on jatkunut, milloin tilanne on pahentunut. Osaanko sanoa millaisissa tilanteissa alan ahmimaan. Mikä sen laukaisee. Miksi oksennan. Mikä sai minut hakemaan apua. Vastailen rehellisesti. En kaunistele totuutta. Kertominen tuntuu ensin vaikealta, mutta lääkärin välittävä ja tuomitsematon olemus tekee kertomisesta vähitellen helpompaa.

Lääkäri mittaa verenpaineeni ja kuuntelee sydäntä ja keuhkoja. Hän punnitsee minut. Kysyy, miten painoni nyt on käyttäytynyt, minkä verran olen painanut. ”Vaihtelee 46-48 kilon välillä”, vastaan. ”Miltä tämä 48 kiloa nyt kuulostaa?” ”Kauheen isolta.” ”Niin. Ei se ole. Se on tosi vähän. Painoindeksisi on 17.” Tiedän sen, järjellä ajateltuna. Mutta se tuntuu isolta. Liian painavalta. Olen paljon tyytyväisempi vaa`an näyttäessä 46. Aamupainoni määrittelee hyvin paljon, miltä minusta sinä päivänä tuntuu. Onko oloni ihan ok vai todella lihava, turvonnut, eivätkä vaatteet istu päälle. Vaa`an lukema määrittelee kehonkuvani. Painoindeksiin en usko. Onhan minulla nyt rasvaa ympärilläni. Painoindeksikäyrät valehtelevat. Kerron tämän lääkärillenikin.

Saan lähetteen verikokeelle ja sydänfilmiin. Tarkistetaan ensin, että kaikki on kunnossa. Ettei tuloksissa ole mitään hälyttävää. Sen jälkeen lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen erikoissairaanhoidon psykoterapiaan. Siellä pyritään muokkaamaan minäkuvaani ja pureutumaan taustalla oleviin ongelmiin. Siellä saan kuuntelu ja keskusteluapua, jota minulla ei tällä hetkellä ole. Kutsu psykoterapiaan tulee postitse.

Toivon terapian auttavan. Että sieltä oikeasti löytyvät ne keinot, millä saan muutettua kehonkuvaani. Millä vihdoin näkisin peilistä sen, minkä muutkin näkevät. Milloin mieleni ei enää sano ”olet lihava, laihduta, et kelpaa, olet ruma, olet liian iso, älä syö niin paljon”. En vain tiedä, miten tämä ikinä olisi mahdollista. Miten joku keskustelu voi muuttaa mitään? Mutta toivon silti. Ainakin olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Olen myöntänyt ongelman, myöntänyt tarvitsevani apua ja vihdoin myös hakenut sitä. Toivottavasti tästä alkaa matkani paranemiseen.