29.11.2017

Lääkäristä ei ole kuulunut mitään. Lupasi siis soittaa, mikäli verikokeissani tai sydänfilmissäni on jotain huolestuttavaa. Kaikki on ilmeisesti siis hyvin. Omakannasta katsoinkin tuloksia, ja arvoni pysyvät viitearvojen sisäpuolilla. Osa arvoistani tosin ihan ylärajoilla, mutta rajojen sisäpuolella kuitenkin.

Tällaisia arvoja olivat B-HKR eli hematokriitti, joka ilmoittaa kuinka suuri osuus verestä on punasoluja. Minun arvoni oli 0,46 kun viitearvo on 0,35-0,46. Liiallinen punasolujen määrä voi johtua veri-, keuhko- tai sydänsairaudesta. Arvoni on kuitenkin viitearvojen sisällä, vaikka onkin aivan ylärajoilla.

Toinen aivan ylärajoilla oleva oli fP-Pi eli fosfaatti. Minun arvoni oli 1,41 mmol/l ja viitearvo on 0,76-1,41 mmol/l. Kohonnut fosfaattipitoisuus voi johtua mm. munuaisten vajaatoiminnasta, fosfaatin liikasaannista, asidooseissa tiloissa (mitä se tarkoittaa??), joissa esiintyy solujen hajoamista, D-vitamiinin yliannostuksesta tai sarkoidoosista, joka luotettavan googlen mukaan tarkoittaa siis eri elimiin muodostuvia tulehduskertymiä.

Vielä yksi lähes ylärajalla oleva arvo oli P-Na eli natrium. Viitearvo on 137-144 ja minun arvoni oli 143. Suurentunut natriumarvo on paljon harvinaisempi kuin liian pieni arvo ja se voi syntyä vain silloin, kun jostain syystä vettä ei saada tarpeeksi menetetyn tilalle. Voisikohan ylärajoilla oleva natriumarvoni johtua siis siitä, etten juo paljon mitään. Oikeastaan vain kahvia, joka kuivattaa elimistöä entisestään ja ahmiessani oksennan kaiken ulos, niin ettei mitään enää tule, ja varmaan nestekin tällöin elimistöstäni poistuu ihan minimiin.

Kaikki arvot kuitenkin viitearvojen sisäpuolella, joten ei hätää. En ole onnistunut tekemään vielä mitään peruuttamatonta vahinkoa keholleni. Ja huomenna pääsenkin jo ensimmäiselle psykoterapiakäynnille. Arviointikäynti nyt ensin.

23.11.2017

Sain diagnoosin F50.9 Määrittämätön syömishäiriö. Diagnoosi on määräaikainen. Minua ei automaattisesti leimata koko iäkseni syömishäiriöiseksi. Vaikka tulenkohan sitä aina olemaan? Vaikka onnistuisin normalisoimaan ruokailutapojani, lopettamaan oksentelun, tuleeko syöminen aina olemaan haaste minulle? Voiko tästä koskaan täysin parantua?

Lääkäri on kirjoittanut minusta seuraavanlaista:

”Hoidon suunnittelu

Hoidon syy (Tulosyy)

syömishäiriö

Esitiedot (anamneesi)

25-vuotias nainen, jolla PCOS. Ei muita perussairauksia. Ei säännöllistä lääkitystä. Potilaalla 1 lapsi, joka 9-vuotias. (Tässä virhe, poikani on kahdeksan.)

Potilas kertoo, että 8 luokalta alkaen ollut syömisen kanssa haasteita. Ei ole aiemmin uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Potilaalla suhde miehensä kanssa n. 2,5 vuotta ja viimeiset 1,5 vuotta lapsitoive. (Nämäkään ajat ei ihan taida pitää paikkaansa.) Mies tietää syömiseen liittyvistä haasteista. Myös siskolleen kertonut. Ei kuitenkaan sen enempää ole asioista keskustellut kenenkään kanssa. Potilas aiemmin kokenut, että itse saa pidettyä kontrollin syömisessä. Vuosien aikana pahempia ja parempia jaksoja. ½ vuotta kuukautiset olleet n. 20-vuotiaana poissa. Saanut PCOS takia Terolut ja Clomifenit ovulaation induktioon. Ei raskautta ja lääkkeiden lopetuksen jälkeen kuukautisia ei ole tullut. Jatkohoito siirtynyt SatKs:aan lapsettomuuden takia.

Hakenut nyt apua, koska enenevästi oksentelua. Keväästä alkaen tilanne pahentunut. Oksentelua 2-5 x /viikko. Aamun ensimmäistä ateriaa lykkää koko ajan myöhemmäksi. Kokee aterian jälkeen voimakasta turvotusta. Ahmimiskohtauksia myös vaihtelevasti. Esim. riita tai paasto voi indusoida. Tuntee tästä häpeää. Tämän jälkeen usein oksentaa. Ei poistu kotoa, kunnes olo alkaa helpottaa. Ahmimiskohtauksia voi tulla muutaman kerran viikossa, mutta sen jälkeen voi olla pidempi tauko ilman ahmimista. Kokee ja näkee itsensä lihavana; vaatteet ei näytä hyvältä päällä. Välillä järjellä ajatellen tietää ajatuksensa vääristyneiksi. Uimista ennen ei esimerkiksi voi syödä, koska kokee vatsan pullottavan.

Aloittanut uimisen ja salilla käymisen. Toivoo, että kunto parantuisi. Kertomansa mukaan ei ole aloittanut liikuntaa laihtumistarkoituksessa. Ei lisää harjoitusmäärää esim. ahmimiskohtauksen jälkeen. Ahmimisen jälkeen seuraa paastoamista.

Potilas itse toivoo, että saisi terveellisemmät ruokatottumukset. Jollain tasolla tietää kehonkuvan vääristyneeksi. Motivaattorina toimii myös poika, jolle haluaisi opettaa tervettä suhtautumista ruokailuun ja omaan kehoon. Lisäksi raskaustoive motivoi parantumaan.

Nykytila (status)

Sydämestä säännöllinen, sivuäänetön rytmi. Keuhkoista symmetriset hengitysäänet. Ei rohinaa, ei vinkunaa. RR 114/73, p. 55. Pituus (kysyttynä) 168 cm. Paino mitattuna 48 kg. BMI 17 (Herranjestas tämä luku kuulosti suurelta. Painoni vaihtelee siis 46-48 kilon välillä ja tuo 48 kuulosti järkyttävältä. Vaikka tiedänhän minä, ettei se ole paljon. Järjellä ajateltuna tiedän sen. Mutten aina kuuntele järkeäni.)

Suunnitelma

Ohjelmoidaan lab + EKG. Tehdään näiden jälkeen lähete psyk esh pitkittyneen syömishäiriöoireilun takia terapia ajatuksella.

Diagnoosi

F50.9

Syömishäiriö

Ensijaisuus: Sivudg/tmp

Pysyvyys: Määräaikainen”

20.11.2017

Tänään olin verikokeella ja sydänfilmissä, jonne lääkäri minulle lähetteen laittoi. Labratilat olivat muuttuneet enkä tiennyt mihin mennä. Laboratoriokyltti luki kahteen eri suuntaan. Toisesta suunnasta lasiovet aukesivat hoitajan kävellessä ulos niistä. Meinasin mennä samasta ovesta sisään. ”Mihis sinä olet menossa”, hoitaja töksäytti vihaisesti. ”Labraan”, vastaan. ”Istut siihen sitten odottamaan”, hän sanoo edelleen yhtä vihaisella äänelle osoittaen takanani olevia penkkejä. Ei nyt niin tyly olisi tarvinnut olla. Mistä minä tietäisin mihin saa mennä ja mihin ei, jos tilat ovat muuttuneet ja ovet avautuvat tuosta noin vain.Toivon, etten joudu hänen vastaanotolleen.

Nuori hoitaja kutsuu minua. Huh, ei tuo kärttyinen vanhahko hoitsu. Verikokeenkin otto käy tällä kertaan todella helposti. Verta otetaan monta putkellista, varmaan kymmenen, mutta yksi pisto riittää.

Sydänfilmiin mennessäni hoitaja ohjaa minut huoneeseen, pieneen koppiin, muistuttaa hieman jonkun kämäsen kuntosalin pukuhuonetta. Hän ohjeistaa minua lukitsemaan oven, riisumaan nilkat paljaiksi ja yläosa kokonaan paljaaksi, istumaan odottamaan, että toisesta ovesta hoitaja tulee minut kutsumaan sisään. Siinä minä sitten istun tissit paljaana pienessä kopissa odottaen jonkun avaavan oven. Onpa koominen tunne. Tekisi mieli nostaa kädet tissien peitoksi.

Sydänfilmissä ei kauan mennyt. Se oli nopeasti ohi, pääsin pukemaan ja lähtemään kotiin. Nyt vuorossa on vain odottelua. Odotan, kuuluuko lääkäristä jotain, ovatko kaikki arvoni kunnossa. Odotan kutsua psykoterapeutille. Nyt en voi tehdä oikeastaan mitään. Vain odottaa. Se turhauttaa minua.