29.11.2017

Lääkäristä ei ole kuulunut mitään. Lupasi siis soittaa, mikäli verikokeissani tai sydänfilmissäni on jotain huolestuttavaa. Kaikki on ilmeisesti siis hyvin. Omakannasta katsoinkin tuloksia, ja arvoni pysyvät viitearvojen sisäpuolilla. Osa arvoistani tosin ihan ylärajoilla, mutta rajojen sisäpuolella kuitenkin.

Tällaisia arvoja olivat B-HKR eli hematokriitti, joka ilmoittaa kuinka suuri osuus verestä on punasoluja. Minun arvoni oli 0,46 kun viitearvo on 0,35-0,46. Liiallinen punasolujen määrä voi johtua veri-, keuhko- tai sydänsairaudesta. Arvoni on kuitenkin viitearvojen sisällä, vaikka onkin aivan ylärajoilla.

Toinen aivan ylärajoilla oleva oli fP-Pi eli fosfaatti. Minun arvoni oli 1,41 mmol/l ja viitearvo on 0,76-1,41 mmol/l. Kohonnut fosfaattipitoisuus voi johtua mm. munuaisten vajaatoiminnasta, fosfaatin liikasaannista, asidooseissa tiloissa (mitä se tarkoittaa??), joissa esiintyy solujen hajoamista, D-vitamiinin yliannostuksesta tai sarkoidoosista, joka luotettavan googlen mukaan tarkoittaa siis eri elimiin muodostuvia tulehduskertymiä.

Vielä yksi lähes ylärajalla oleva arvo oli P-Na eli natrium. Viitearvo on 137-144 ja minun arvoni oli 143. Suurentunut natriumarvo on paljon harvinaisempi kuin liian pieni arvo ja se voi syntyä vain silloin, kun jostain syystä vettä ei saada tarpeeksi menetetyn tilalle. Voisikohan ylärajoilla oleva natriumarvoni johtua siis siitä, etten juo paljon mitään. Oikeastaan vain kahvia, joka kuivattaa elimistöä entisestään ja ahmiessani oksennan kaiken ulos, niin ettei mitään enää tule, ja varmaan nestekin tällöin elimistöstäni poistuu ihan minimiin.

Kaikki arvot kuitenkin viitearvojen sisäpuolella, joten ei hätää. En ole onnistunut tekemään vielä mitään peruuttamatonta vahinkoa keholleni. Ja huomenna pääsenkin jo ensimmäiselle psykoterapiakäynnille. Arviointikäynti nyt ensin.

23.11.2017

Sain diagnoosin F50.9 Määrittämätön syömishäiriö. Diagnoosi on määräaikainen. Minua ei automaattisesti leimata koko iäkseni syömishäiriöiseksi. Vaikka tulenkohan sitä aina olemaan? Vaikka onnistuisin normalisoimaan ruokailutapojani, lopettamaan oksentelun, tuleeko syöminen aina olemaan haaste minulle? Voiko tästä koskaan täysin parantua?

Lääkäri on kirjoittanut minusta seuraavanlaista:

”Hoidon suunnittelu

Hoidon syy (Tulosyy)

syömishäiriö

Esitiedot (anamneesi)

25-vuotias nainen, jolla PCOS. Ei muita perussairauksia. Ei säännöllistä lääkitystä. Potilaalla 1 lapsi, joka 9-vuotias. (Tässä virhe, poikani on kahdeksan.)

Potilas kertoo, että 8 luokalta alkaen ollut syömisen kanssa haasteita. Ei ole aiemmin uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Potilaalla suhde miehensä kanssa n. 2,5 vuotta ja viimeiset 1,5 vuotta lapsitoive. (Nämäkään ajat ei ihan taida pitää paikkaansa.) Mies tietää syömiseen liittyvistä haasteista. Myös siskolleen kertonut. Ei kuitenkaan sen enempää ole asioista keskustellut kenenkään kanssa. Potilas aiemmin kokenut, että itse saa pidettyä kontrollin syömisessä. Vuosien aikana pahempia ja parempia jaksoja. ½ vuotta kuukautiset olleet n. 20-vuotiaana poissa. Saanut PCOS takia Terolut ja Clomifenit ovulaation induktioon. Ei raskautta ja lääkkeiden lopetuksen jälkeen kuukautisia ei ole tullut. Jatkohoito siirtynyt SatKs:aan lapsettomuuden takia.

Hakenut nyt apua, koska enenevästi oksentelua. Keväästä alkaen tilanne pahentunut. Oksentelua 2-5 x /viikko. Aamun ensimmäistä ateriaa lykkää koko ajan myöhemmäksi. Kokee aterian jälkeen voimakasta turvotusta. Ahmimiskohtauksia myös vaihtelevasti. Esim. riita tai paasto voi indusoida. Tuntee tästä häpeää. Tämän jälkeen usein oksentaa. Ei poistu kotoa, kunnes olo alkaa helpottaa. Ahmimiskohtauksia voi tulla muutaman kerran viikossa, mutta sen jälkeen voi olla pidempi tauko ilman ahmimista. Kokee ja näkee itsensä lihavana; vaatteet ei näytä hyvältä päällä. Välillä järjellä ajatellen tietää ajatuksensa vääristyneiksi. Uimista ennen ei esimerkiksi voi syödä, koska kokee vatsan pullottavan.

Aloittanut uimisen ja salilla käymisen. Toivoo, että kunto parantuisi. Kertomansa mukaan ei ole aloittanut liikuntaa laihtumistarkoituksessa. Ei lisää harjoitusmäärää esim. ahmimiskohtauksen jälkeen. Ahmimisen jälkeen seuraa paastoamista.

Potilas itse toivoo, että saisi terveellisemmät ruokatottumukset. Jollain tasolla tietää kehonkuvan vääristyneeksi. Motivaattorina toimii myös poika, jolle haluaisi opettaa tervettä suhtautumista ruokailuun ja omaan kehoon. Lisäksi raskaustoive motivoi parantumaan.

Nykytila (status)

Sydämestä säännöllinen, sivuäänetön rytmi. Keuhkoista symmetriset hengitysäänet. Ei rohinaa, ei vinkunaa. RR 114/73, p. 55. Pituus (kysyttynä) 168 cm. Paino mitattuna 48 kg. BMI 17 (Herranjestas tämä luku kuulosti suurelta. Painoni vaihtelee siis 46-48 kilon välillä ja tuo 48 kuulosti järkyttävältä. Vaikka tiedänhän minä, ettei se ole paljon. Järjellä ajateltuna tiedän sen. Mutten aina kuuntele järkeäni.)

Suunnitelma

Ohjelmoidaan lab + EKG. Tehdään näiden jälkeen lähete psyk esh pitkittyneen syömishäiriöoireilun takia terapia ajatuksella.

Diagnoosi

F50.9

Syömishäiriö

Ensijaisuus: Sivudg/tmp

Pysyvyys: Määräaikainen”

13.11.2017

Olen tänään koko päivän miettinyt, perunko huomisen lääkäriaikani. Jännittää niin paljon mennä sinne. Olen alkanut katumaan, että varasin ajan. Miksi soitin lääkäriin? Joudun puhumaan tuntemattomalle ihmiselle syömisestäni, oksentamisestani. Hävettää. Lääkärissä aina kysytään; ”No mitäs, mikä vaiva”. Mitä siihenkin vastaan. No minä oksennan. En syö, olen syömättä, ahmin ja oksennan. Nykyään lähes joka päivä. Niinä päivinä, kun en oksenna, syön hyvin vähän. Paastoan. yritän lykätä syömistä mahdollisimman pitkään. Aina kun syön, vähänkin, oloni on sen jälkeen lihava. Vatsani turpoaa, näytän valtavalta. Sen jälkeen olo on täysi, lihava ja ruma. Ei huvita tehdä enää mitään, lähteä mihinkään. Niinkö minä sanon? Mutta miten saan sen sanottua. Miten saan aloitettua. Suuni auki. Kun nolottaa niin paljon. Pelkään tuomitsemista. Pelkään, ettei hän ota minua tosissaan. Pelkään hänen vähättelevän ongelmaani ja lähettävän minut kotiin ihan yhtä tietämättömänä mitä tehdä, kuin sinne mennessäkin olen.

Tiedän, että tämä on omaksi parhaakseni. En pysty paranemaan yksin. En osaa kontrolloida syömistäni, en hillitä oksentamista. Olen yrittänyt niin pitkään, mutta epäonnistun aina. En tiedä enää mitä tehdä. Keinoni ovat loppu ja voimani ovat loppu. Olen niin kyllästynyt oksentamaan, kyllästynyt ahmimaan ja kyllästynyt siihen kamalaan oloon ja kipuun, jota tunnen, kun vatsani on niin täynnä, että tuntuu kuin vatsalaukkuni poksahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Pelkään sitä tunnetta, kun oksennan niin, että oksennus tuntuu jäävän jumiin. Tuntuu kuin tukehtuisin. Pelkään vielä tukehtuvani omaan oksennukseeni.

En halua antaa pojalleni tällaista syömismallia. En halua hänen joutuvan seuraavan tätä vierestä. Haluan, että hänelle kehittyy normaalit ruokailutottumukset ja terve kehonkuva, hyvä minäkuva. Ei tällainen kiero, vääristynyt kuin minulla.

Toisinaan olen niin nälkäinen, että olen aivan helvetin äreä. Olen aina nälkäisenä kiukkuinen, suutun ja ärryn helposti. Enkä tahdo purkaa sitä kiukkua muihin, etenkään poikaani. Toisinaan verensokerini laskee niin alhaiseksi, että heikottaa, en jaksa tehdä mitään. Tuntuu kuin pyörtyisin. Voin istua ystävän kanssa kahvilla ja tuntea miten päässäni alkaa heittämään. Silmäni varmaan pyörivät ympäriinsä. En halua tuota heikotusta, voimatonta oloa. Haluan voida hyvin, jotta jaksaisin tehdä asioita poikani kanssa, ystävieni ja mieheni kanssa. Haluan olla terve ja hyvinvoiva, tehdä normaaleja asioita. Ahmiessani taas vain oksennan ja oksennan, olen täynnä, sattuu ja olo on kamala, ruma, lihava. Silloin en ainakaan jaksa tai halua lähteä mihinkään. Silloin en voi tehdä normaaleja tavallisia asioita läheisteni kanssa. Ja se harmittaa. Ärsyttää. Se on varmasti suurin syy, miksi hain apua. Poikani takia. Haluan jaksaa olla ja touhuta hänen kanssaan. Harrastaa ja liikkua. Näyttää hyvää mallia. Kasvattaa hänestä vahvan, liikunnallisen, hyvät elämäntavat ja terveen minäkuvan ja itsetunnon omaavan pojan, miehen.

Mietin koko päivän ajan perumista. En perunut. Poikani takia.