2.12.2017

Sen jälkeen, kun mieheni huomautti syömisestäni ja oksentelustani, että sen vuoksi meillä ei ole läheisyyttä enää niin paljon, ei seksiä. Sen jälkeen olen alkanut häpeämään ahmimiskohtauksiani hänen seurassaan. En haluaisi hänen näkevän. En halua hänen katsovan ja tuomitsevan. Haluaisin vain olla yksin rauhassa. Istua yksin telkkarin edessä ja ahmia niin paljon kuin lystään. Ja sen jälkeen oksentaa rauhassa. Tiedän, ettei se ole kaunista katseltavaa. Tiedän sen olevan ällöttävää. Siksi en haluakkaan hänen näkevän.

Ennen en hävennyt. En hänen seurassaan. Mutta nuo sanat osui ja uppoi. Tai ei ehkä ne sanat, vaan se äänensävy. Se miten kuulin hänen äänestään miten epänormaali ja ällöttävä olen. Epäonnistunut. Nyt tuntuu, että aina ahmiessani, hän katsoo minua inhoten. Että taas se alkaa, hyi mikä porsas. Siksi ahmin nykyään makuuhuoneessa. Loikoilen sängyssä, luen kirjaa ja vedän suklaata ja pullaa, jonka jälkeen lukkiudun vessaan oksentamaan.

Toisinaan mieheni lähtee lenkille. Silloin olen onnellinen. Saan rauhassa syödä mitä haluan ja oksentaa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Toisaalta se saa oloni vain epäonnistuneemmaksi, häpeämään enemmän. Että hän nyt reippaana lähtee lenkille ja syö huomattavasti terveellisemmin kuin minä, kun minä puolestani jään tänne sohvan tai sängyn pohjalle ahmimaan kilokaupalla niin että vatsaan sattuu.  Tunnen itseni entistä lihavammaksi, rumemmaksi ja epäurheilullisemmaksi. Että jos mieheni minut jättäisi, en kenellekään kelpaisi.

Lähteekö hän lenkille juuri siksi, ettei joutuisi katselemaan ahmimistani, kuulemaan oksentamistani? Onko hän alkanut pitämään itsestään paremmin huolta jonkun muun vuoksi. Että voisi vaihtaa minut johonkuhun toiseen, joka myös pitää huolta itsestään, toisin kuin minä.

Joka kerta lupaan, etten enää ahmi. Aloitan terveellisen elämän, syön terveellisesti, en oksenna ja liikun. Joka kerta rikon itselleni antamani lupauksen.

14.11.2017

Jännittää ihan sikana. Tärisen koko matkan ajaessani. Tärisen koko matkan kävellessäni parkista terveyskeskukseen. Tärisen vielä enemmän istuessani vastaanoton aulassa. Olisin tahtonut jonkun mukaani. Että joku istuisi kanssani odotushuoneessa, saisi ehkä jännitykseni lieventymään, juttelisi. Olisin kaivannut jotakuta seuraksi, tueksi ja turvaksi. Muttei minulla ole ketään, jota pyytää. En ole syömishäiriöstäni puhunut juuri kellekään. Vain siskoni ja mieheni tietävät. On minulla läheisiä ystäviä, mutten ole silti heille kertonut. Hävettää liikaa. Enkä halua heidän suhtautuvan minuun eri tavalla kuin nyt. En halua heidän säälivän minua tai pitävän minua ällöttävänä. Pelkään toisten tuomitsevan. Pelkään, etteivät he ymmärrä eivätkä osaisi sanoa mitään. Tilanteesta tulisi kiusallinen. Jokaisesta tapaamisesta, jolloin näemme ruokailun merkeissä, tulisi kiusallista.

Täällä minä siis istun yksin. Siskoani en viitsinyt mukaani pyytää. Hänellä on lapsetkin hoidettavana. Muutakin tekemistä. Ja mieheni jäi nukkumaan. Nukkukoot. Pyysin häneltä eilen kyydin lääkäriin. Tiesi lääkäriajastani. Tiesi, että minua jännittää. Mutta hän jäi nukkumaan. En minä enää viitsinyt mukaani pyytää. Olkoot. Kai minä pärjään yksinkin. Pärjättävähän se on.

Lääkäri on mukavan oloinen. Nuori nainen, ehkä kolmenkymmenen. Hänelle on yllättävän helppo puhua. Ei vähättele. Ei tuomitse. Kyselee. Mitä tavallisesti syön, kuinka paljon. Mitä syön silloin, kun ahmin ja oksennan. Liikunko. Mitä ajattelen omasta vartalostani. Punnitsenko itseäni usein. Huimaako minua joskus. Ovatko kuukautiseni olleet kauan poissa. Olenko puhunut syömishäiriöstäni jollekin. Onko minulla ketään jolle puhua. Kuinka kauan tätä on jatkunut, milloin tilanne on pahentunut. Osaanko sanoa millaisissa tilanteissa alan ahmimaan. Mikä sen laukaisee. Miksi oksennan. Mikä sai minut hakemaan apua. Vastailen rehellisesti. En kaunistele totuutta. Kertominen tuntuu ensin vaikealta, mutta lääkärin välittävä ja tuomitsematon olemus tekee kertomisesta vähitellen helpompaa.

Lääkäri mittaa verenpaineeni ja kuuntelee sydäntä ja keuhkoja. Hän punnitsee minut. Kysyy, miten painoni nyt on käyttäytynyt, minkä verran olen painanut. ”Vaihtelee 46-48 kilon välillä”, vastaan. ”Miltä tämä 48 kiloa nyt kuulostaa?” ”Kauheen isolta.” ”Niin. Ei se ole. Se on tosi vähän. Painoindeksisi on 17.” Tiedän sen, järjellä ajateltuna. Mutta se tuntuu isolta. Liian painavalta. Olen paljon tyytyväisempi vaa`an näyttäessä 46. Aamupainoni määrittelee hyvin paljon, miltä minusta sinä päivänä tuntuu. Onko oloni ihan ok vai todella lihava, turvonnut, eivätkä vaatteet istu päälle. Vaa`an lukema määrittelee kehonkuvani. Painoindeksiin en usko. Onhan minulla nyt rasvaa ympärilläni. Painoindeksikäyrät valehtelevat. Kerron tämän lääkärillenikin.

Saan lähetteen verikokeelle ja sydänfilmiin. Tarkistetaan ensin, että kaikki on kunnossa. Ettei tuloksissa ole mitään hälyttävää. Sen jälkeen lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen erikoissairaanhoidon psykoterapiaan. Siellä pyritään muokkaamaan minäkuvaani ja pureutumaan taustalla oleviin ongelmiin. Siellä saan kuuntelu ja keskusteluapua, jota minulla ei tällä hetkellä ole. Kutsu psykoterapiaan tulee postitse.

Toivon terapian auttavan. Että sieltä oikeasti löytyvät ne keinot, millä saan muutettua kehonkuvaani. Millä vihdoin näkisin peilistä sen, minkä muutkin näkevät. Milloin mieleni ei enää sano ”olet lihava, laihduta, et kelpaa, olet ruma, olet liian iso, älä syö niin paljon”. En vain tiedä, miten tämä ikinä olisi mahdollista. Miten joku keskustelu voi muuttaa mitään? Mutta toivon silti. Ainakin olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Olen myöntänyt ongelman, myöntänyt tarvitsevani apua ja vihdoin myös hakenut sitä. Toivottavasti tästä alkaa matkani paranemiseen.

13.11.2017

Olen tänään koko päivän miettinyt, perunko huomisen lääkäriaikani. Jännittää niin paljon mennä sinne. Olen alkanut katumaan, että varasin ajan. Miksi soitin lääkäriin? Joudun puhumaan tuntemattomalle ihmiselle syömisestäni, oksentamisestani. Hävettää. Lääkärissä aina kysytään; ”No mitäs, mikä vaiva”. Mitä siihenkin vastaan. No minä oksennan. En syö, olen syömättä, ahmin ja oksennan. Nykyään lähes joka päivä. Niinä päivinä, kun en oksenna, syön hyvin vähän. Paastoan. yritän lykätä syömistä mahdollisimman pitkään. Aina kun syön, vähänkin, oloni on sen jälkeen lihava. Vatsani turpoaa, näytän valtavalta. Sen jälkeen olo on täysi, lihava ja ruma. Ei huvita tehdä enää mitään, lähteä mihinkään. Niinkö minä sanon? Mutta miten saan sen sanottua. Miten saan aloitettua. Suuni auki. Kun nolottaa niin paljon. Pelkään tuomitsemista. Pelkään, ettei hän ota minua tosissaan. Pelkään hänen vähättelevän ongelmaani ja lähettävän minut kotiin ihan yhtä tietämättömänä mitä tehdä, kuin sinne mennessäkin olen.

Tiedän, että tämä on omaksi parhaakseni. En pysty paranemaan yksin. En osaa kontrolloida syömistäni, en hillitä oksentamista. Olen yrittänyt niin pitkään, mutta epäonnistun aina. En tiedä enää mitä tehdä. Keinoni ovat loppu ja voimani ovat loppu. Olen niin kyllästynyt oksentamaan, kyllästynyt ahmimaan ja kyllästynyt siihen kamalaan oloon ja kipuun, jota tunnen, kun vatsani on niin täynnä, että tuntuu kuin vatsalaukkuni poksahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Pelkään sitä tunnetta, kun oksennan niin, että oksennus tuntuu jäävän jumiin. Tuntuu kuin tukehtuisin. Pelkään vielä tukehtuvani omaan oksennukseeni.

En halua antaa pojalleni tällaista syömismallia. En halua hänen joutuvan seuraavan tätä vierestä. Haluan, että hänelle kehittyy normaalit ruokailutottumukset ja terve kehonkuva, hyvä minäkuva. Ei tällainen kiero, vääristynyt kuin minulla.

Toisinaan olen niin nälkäinen, että olen aivan helvetin äreä. Olen aina nälkäisenä kiukkuinen, suutun ja ärryn helposti. Enkä tahdo purkaa sitä kiukkua muihin, etenkään poikaani. Toisinaan verensokerini laskee niin alhaiseksi, että heikottaa, en jaksa tehdä mitään. Tuntuu kuin pyörtyisin. Voin istua ystävän kanssa kahvilla ja tuntea miten päässäni alkaa heittämään. Silmäni varmaan pyörivät ympäriinsä. En halua tuota heikotusta, voimatonta oloa. Haluan voida hyvin, jotta jaksaisin tehdä asioita poikani kanssa, ystävieni ja mieheni kanssa. Haluan olla terve ja hyvinvoiva, tehdä normaaleja asioita. Ahmiessani taas vain oksennan ja oksennan, olen täynnä, sattuu ja olo on kamala, ruma, lihava. Silloin en ainakaan jaksa tai halua lähteä mihinkään. Silloin en voi tehdä normaaleja tavallisia asioita läheisteni kanssa. Ja se harmittaa. Ärsyttää. Se on varmasti suurin syy, miksi hain apua. Poikani takia. Haluan jaksaa olla ja touhuta hänen kanssaan. Harrastaa ja liikkua. Näyttää hyvää mallia. Kasvattaa hänestä vahvan, liikunnallisen, hyvät elämäntavat ja terveen minäkuvan ja itsetunnon omaavan pojan, miehen.

Mietin koko päivän ajan perumista. En perunut. Poikani takia.