”Mua
jännittää”
”Jännittää?”
Mieheni ihmettelee.
”Niin.
Jännittää kun en mä tiedä mitä siellä tehdään. Että keskustellaanko nyt vaan ja
mistä vai tehäänkö jotai tutkimksia, sisätutkimus. Siinä kutsussa olis pitäny
lukea mitä se käynti koskee”
”Nii. Paitsi et jos siellä tehään jotain tosi kivuliasta ni sit
voi olla et jännittäis vielä enemmän jos sen tietäis etukäteen”
Hyi. Tuo ei nyt auta lainkaan. Vaikka tiedän että hyvää
mieheni kommentillaan tarkoitti. Ajattelemattomuuttaan vaan päästää joskus
sammakoita suustaan.
”Okei toi ei nyt tainnut auttaa yhtään”, mieheni sanoo
huomattuaan kai järkyttyneen ilmeeni.
Jännitän koko matkan, vaikka yritänkin jutella niitä näitä
mieheni kanssa. Odotushuoneessa minua vasta jännittääkin. Olemme 20 minuuttia
etuajassa. Selaan Hyvä Terveys -lehteä edes oikeastaan lukematta sitä. En pysty
keskittymään siihen. Toistan miehelleni useaan kertaan minua jännittävän.
Katson kelloa, nojaan mieheeni, suoristaudun, katson taas kelloa. Palelee.
Päälläni on edelleen takki ja kaulahuivi. Kello 13.52 pääsemme sisään kahdeksan
minuuttia etuajassa.
”Sä oot kyllä vähän turhan laiha. Olet alipainoinen.
Painoindeksisi on vain seitsemäntoista”, lääkäri sanoo eikä näytä
tyytyväiseltä.
”Aijaa”, en tiedä mitä vastaisin. Olen aina ollut tämän
kokoinen. Nytkö pitäisi lihota? Pelkään, etteivät he painoni vuoksi suostu
inseminaatiohoitoon.
”Onko sulla sisaruksia? Ovatko hekin hoikkia? Oletko aina
ollut tämän kokoinen? Liikutko paljon? Syötkö normaalisti? Syötkö joka päivä
lämpimän aterian? EI sulla ole mitään diettiä menossa? Ei ole mitään
syömishäiriöitä?” Lääkäri latelee kysymyksiä.
”Kerron etten harrasta mitään, en ole mikään himoliikkuja,
kyllä mä toisinaan käyn kävelemässä ja uimassa mutten mitenkään säännöllisesti
liikuntaa harrasta, enkä mitään raskasta liikuntaa, en hikiliikuntaa.
Valehtelen syöväni normaalisti, joka päivä lämpimän aterian. en kerro
bulimiastani. Yritän hoitaa sitä, yritän parantua, ja olenkin ehkä vähän
petrannut, joten en halua sen vaarantavan inseminaatiohoidon aloittamista.
Kerron, että olen aina ollut tämän kokoinen. Silloinkin kun aloin poikaani
odottamaan. Silloin olin ehkä jopa hoikempi. Kerron äitinikin olevan tosi
pienikokoinen.
”Sulla on pahan näköinen mustelma jalassa. Mistä se on
tullut?” hoitaja huikkaa sivusta katsellen säärtäni kun makaan ilman housuja
haarat levällään tutkimuspöydällä.
”En mä tiedä. Mulla tulee niin helposti mustelmia. Aina kolhasen
itseni johonki pöydänreunaan tai johonkin ja heti tulee mustelma.” Tämä on
totta, saan mustelmia herkästi enkä todellakaan tiedä mistä ne kaikki ovat
peräisin.
”Näyttää niin kipeältä. Pahan näköinen. Sääri vielä arka
paikka.”
”Mmmm.”
Koko käynnin ajan hoitaja ja lääkäri vaikuttavat niin
tuomitsevilta. Me olemme tänne tulleet mieheni kanssa aran asian vuoksi.
Kärsimme lapsettomuudesta. Minussa on jokin vika, jonka vuoksi emme saa lapsia.
Minussa on jokin pielessä. En välttämättä koskaan saa lasta mieheni kanssa.
Minua pelottaa ja te tuomitsette meitä. Katsotte arvioiden ja esitätte
syyllistäviä kysymyksiä. Teidän pitäisi tuke ja kannustaa. Olla myötätuntoisia.
Ei tuomita, kun olen lapsettomuuden vuoksi muutenkin jo aivan rikki, sekaisin
ja peloissani. Missä on ammattitaitonne?
”Jos olet aina ollut saman kokoinen, silloinkin kun poikaasi
olet alkanut odottamaan, niin ei kai me voida vaatia sinua lihomaan ennen
hoidon aloittamista”, lääkäri sanoo lopulta.
”Vaikka oletkin alipainoinen.”
”Osta pähkinöitä, hyviä rasvoja”, hoitaja sanoo.
